On hassua, että kun puoliso on tehnyt virheen – ja molemmat tietävät sen – toisinaan sillä osapuolella, joka huomauttaa virheestä (ja tässä tapauksessa puhun kokemuksesta), on jopa enemmän opittavaa kuin sillä, joka teki virheen! Mieheni ja minä tapasimme ensimmäisen kerran seitsemän vuotta sitten. Meistä tuli ystäviä, aloimme seurustella ja olemme nyt olleet naimisissa neljä vuotta. Koska tämä oli kummankin toinen avioliitto, pohdimme hyvin perusteellisesti syitämme mennä naimisiin. Meillä oli yhteisiä tavoitteita elämässä, ainutlaatuinen ystävyys, ja kummallakin oli saman ikäisiä lapsia. Liitossamme on ollut paljon huumoria ja olemme arvostaneet toisiamme, ja se on kannustanut meitä kumpaakin tulemaan paremmiksi ihmisiksi.
Rakkautemme koki joitakin myrskyjä avioliiton alkuaikoina, kun yritimme sopeutua yksinhuoltajavanhemmuudesta ja yksineläjän riippumattomuudesta yhteiselämään ja –talouteen. Vain muutamia kuukausia sitten törmäsimme kuitenkin suurempaan pulmaan, kun sattui väärinkäsitys, jonka seurauksena tunsin kärsineeni vääryyttä ja kumpikin meistä koki kantansa olevan oikean. Rukoilimme kumpikin palauttaaksemme sopusoinnun kotiimme ja avioliittoomme, mutta kun asia ei korjaantunut, arvelimme oppivamme suhteestamme ehkä jotain enemmän käymällä avioliittoneuvojan luona.
Vaikka meillä oli kaksi tapaamista neuvojan luona ja totesimme niistä olevan jonkin verran apua, jälkeenpäin tunsin itse asiassa olevani vieraantunut miehestäni enemmän kuin ennen näitä käyntejä. Tämä vaivasi minua.
Ennen kuin aloin seurustella mieheni kanssa, olin paljon rukoiltuani oppinut, että tulevaisuuteni oli Jumalan käsissä. Sen sijaan että olisin yrittänyt kehittää tai rakentaa suhdettamme, olin löytänyt yksin ollessani rauhan rukoilemalla ja tutkimalla Raamattua päivittäin. Kohdatessani nyt tämän välirikkotilanteen, miten jatkaa yhteydenpitoa sen aikana, tiesin, että minun oli palattava tuohon alkuasetelmaan ja saatava rauhan tunne ensin Jumalan kanssa. Tiesin, että silloin voisin löytää ratkaisun avioliittoomme.
Olin siis yksin varhain eräänä aamuna rukoillen opastusta löytääkseni oikeat sanat, jotka saisivat mieheni kerta kaikkiaan myöntämään sen, että olin ollut oikeassa. Juuri silloin mieleeni tuli tietty raamatunkohta: ”Sinä tekopyhä! Ota ensin hirsi omasta silmästäsi, vasta sitten näet ottaa roskan veljesi silmästä” (Luukas 6:42). Tästä ajatuksesta hämmentyneenä päätin etsiä sanan roska alkuperäisen kreikankielisen merkityksen. Strong’s Concordance’in mukaan roska on pieni oksa tai korsi – melko paljon pienempi kuin kokonainen hirsi! Ilmeisesti suurempi ongelma oli kiukku ja omahyväisyys, jota minä haudoin mielessäni – tässä tapauksessa minun hirteni. Oksa tai olki – se, mitä mieheni oli sanonut ja mikä oli suututtanut minut – näytti nyt melkein merkityksettömältä.
Oivalsin, että minun oli luovuttava asenteestani, vaatimuksestani, että hän myöntäisi olleensa väärässä. Tämä osoittautui minulle valtavaksi asennemuutokseksi. Jos mieheni sisimmässä oli jotain korjaamista, se minun piti jättää Jumalalle. En todellakaan halunnut sekaantua Hänen työhönsä. Olin vastuussa vain omien ajatusteni korjaamisesta. Rukoukseni olivat tämän suuntaiset lopun aamua. Seuraavana päivänä olimme molemmat auttamassa erään kokouksen järjestelyissä. Totesin äkkiä arvostavani mieheni huomaavaisuutta, älyä, näkemystä ja epäitsekkyyttä. Nuo henkiset perusominaisuudet hänessä olivat kiehtoneet minua alusta lähtien. Se, mitä hänessä rakastin, ei ollut muuttunut, ja se olisi hänessä aina todella sellaisena, kuin Jumala tuntee hänet. Mary Baker Eddy toteaa avioliittoluvussa kirjassaan Tiede ja terveys sekä avain Raamattuun, että ”miehisten ja naisellisten ominaisuuksien yhdistelmä muodostaa täydellisyyden”. Hän jatkaa sanoen: ”Kummankin sukupuolen pitää olla rakastava, puhdas, lempeä ja luja. Myötäsyntyisten ominaisuuksien välinen viehätysvoima on pysyvää vain, jos se on puhdasta ja todellista; silloin se tuo mukanaan uudistumisen suloisia kausia palaavan kevään tavoin” (s. 57).
Tuona iltana kerroin miehelleni, kuinka paljon rakastin häntä ja että jotenkin selvittäisimme erimielisyytemme. Seuraavana päivänä hän syleili minua ja sanoi rakastavansa minua enemmän nyt kuin ennen tätä väärinkäsitystä. Me molemmat totesimme, että asia oli merkityksetön emmekä katsoneet olevan mitään järkeä puhua siitä enää.
Meillä oli vielä viimeinen käynti avioliittoneuvojan luona ja olimme iloisia voidessamme kertoa hänelle, että olimme sopineet asian. Kun selitin, mikä oli johtanut tähän tilanteen muutokseen, hän ehdotti, että kirjoittaisin siitä artikkelin, koska todella moni hyötyisi siitä, mitä olimme oppineet. Opin vain muutamia asioita, mutta ne olivat hyvin tärkeitä: Älä tuomitse hätäisesti. Ole valmis antamaan anteeksi muiden harha-askeleita. Tulet huomaamaan nöyryyden olevan monin verroin mukavampi olotila kuin ylpeys olisi koskaan.
