Mitä ”kirkko” merkitsee? Joku saattaa kuvitella mielessään valkoisen rakennuksen korkeine torneineen. Sisällä on todennäköisesti noin 50 hengen seurakunta kuuntelemassa papin pitämää saarnaa. Mutta entäpä sellainen kirkko, joka ei vastaa tätä kuvausta? Sanotaan vaikka, että on muutaman jäsenen seurakunta, joka pitää jumalanpalveluksia pienessä liikehuoneistossa vilkkaan kadun varrella. Voiko se olla kirkko, jossa vierailijat kokevat parantuvansa?
Ollessani vaihto-oppilaana Suomessa, Helsingissä, kävin vuoden ajan tilaisuuksissa Kristillisen Tieteen yhdistyksessä, joka vastaa jälkimmäistä kuvausta. Siellä opin, etteivät seurakunnan koko ja rakennus ole niitä tekijöitä, joista todellinen kirkko muodostuu. Helsingin Kristillisen Tieteen yhdistys toimi kivijalkanani ja tukipilarinani, kun suunnistin elämän seikkailuihin ja haasteisiin lukiolaisena Suomessa.
Ilmoittautuessani vaihto-oppilaaksi halusin mennä Ranskaan tai Belgiaan harjoitellakseni ranskankieltä. Oli melkoinen yllätys tulla sijoitetuksi aivan toiseen maahan! Vaikka minut sijoitettiin ystävälliseen isäntäperheeseen, ensimmäiset viikkoni Helsingissä olivat haastavia. Ymmärsin todella vähän suomenkielistä puhetta ja tunsin epäonnistuneeni aina, kun käytin puhuessani englantia. En tiennyt, kuinka suhtautua tapaamiini suomalaisiin nuoriin. Pidin päiväkirjaa Suomessa ollessani joka päivä, ja eräs varhaisimmista merkinnöistä kuvaa tuntemuksiani:
”Elämäni todella muuttuu silmieni edessä, ja tunnen etten pysy vauhdissa mukana. Jos ’murrun’, jonka uskon tapahtuvan, missä itken? Minulla ei ole mitään paikkaa, missä itkeä, se on varma merkki juurettomuudesta.”
Onneksi löysin Espoossa asuvan Kristillisen Tieteen praktikon puhelinnumeron. Praktikko on henkilö, joka oli valmis rukoilemaan muiden puolesta. Soittaessani hänelle tunsin rakkauden aallon vyöryvän ylitseni. Hän sai minut uudelleen vakuuttuneeksi Jumalan huolenpidosta ja rakkaudesta minua kohtaan ja muistutti siitä, että Jumalaan voi aina luottaa. Niin pian kuin vain voin, aloin käydä Kristillisen Tieteen yhdistyksen jumalanpalveluksissa. Kuvasin erästä ensimmäisistä käynneistäni päiväkirjassani:
”Kirkko on pieni, mutta siellä on lämmin henki. Jumalanpalvelustekstin kohdat luettiin suomeksi, mutta pystyin tunnistamaan Raamatun kertomuksen naisesta, jota vaivasi verenvuoto. Me kaikki puhumme todellakin samaa kieltä Tieteessä.” Tarkoitin tällä sitä, että jumalanpalveluksen aikana tajusin, että me kaikki puhumme jumalallisen Mielen kieltä, kuten olin oppinut Kristillisessä Tieteessä.
Vaikka tunsin oloni usein yksinäiseksi näiden ensimmäisten kuukausien aikana Suomessa, kirkossa tunsin aina olevani yhteisön arvokas jäsen. Keskiviikkoillan kokouksissa jäsenten kertoessa kokemuksiaan paranemisista rukouksen avulla jokainen kertoi kokemuksensa sekä suomeksi että englanniksi auttaakseen minua. Vuoden kuluessa pitemmälle aloin laulaa sooloa jumalanpalveluksissa sunnuntaisin ja sain jopa valmistaa luettavat kohdat yhteen todistuskokoukseen! Kaikkein eniten arvostin kirkossa sitä tunnetta, että vaikka jäsenet eivät olleet tunteneet minua kovin kauan, he ymmärsivät ja vaalivat oikeaa, henkistä identiteettiäni – kuka todella olin Jumalan lapsena. Heidän ymmärryksensä perustui siihen, mitä Mary Baker Eddy kirjoittaa Tiede ja terveydessä: ”Minuus on Hengen kuvastumaa, elävän Periaatteen, Rakkauden, monimuotoista kuvastumaa” (s. 477). Oli helppoa iloita kirkossa olosta tietäessäni, että kaikki jäsenet näkivät minut tällä tavoin! Kun kykenin muistamaan identiteettini Jumalan kuvastumana, se antoi minulle itseluottamusta, jota tarvitsin saadakseni ystäviä ja todella voidakseni iloita vaihto-oppilasvuodestani. Nykyään muistelen Suomessa viettämääni onnellista aikaa. Oleskeluni puolivälissä tein seuraavan päiväkirjamerkinnän:
”Olen niin onnellinen ja minulle on valjennut, että elämä on ihanaa… Tänne tullessani en tuntenut ketään enkä puhunut suomea, ja nyt minulla on enemmän hyviä ihmissuhteita kuin saatoin uneksiakaan.”
Älä koskaan epäile kirkon vaikutusta elämääsi. Jokaisen kirkon – joko suuressa, valkoisessa rakennuksessa torneineen tai pienessä liikehuoneistossa – tehtävänä on osoittaa, että jokainen voi iloita oppiessaan tuntemaan oman henkisen identiteettinsä Jumalan lapsena. Sen tuloksena on aina paraneminen, kuten itsekin sain kokea.