Muutamia vuosia sitten vietin vaimoni kanssa lomaa Ahvenanmaan saaristossa. Olimme varanneet viihtyisän, syrjäisen mökin kallioniemen päästä, josta oli upeat näköalat merelle, puhumattakaan rauhasta ja yksityisyydestä.
Loma oli onnistunut, mutta ajoittain sade piiskasi ympäröiviä kallioita tehden ne liukkaiksi. Mökin varustuksiin kuului ulkovessa, ja sinne johtava polku puikkelehti kivikkoisen maaston läpi. Kun eräänä erityisen sateisena iltana olin palaamassa takaisin mökille, horjahdin ja liukastuin. Kaaduin satuttaen polveni ja reiteni pahasti. Makasin siinä märällä kalliolla myöhäisillan pimeydessä yksin ja olin kipeästi avun tarpeessa. Olin shokissa. Pelko ja avuttomuuden tunne valtasivat minut, ja särky polvissani ja reisissäni oli kova.
Tilanteeni oli vakava ja akuutti. Mutta Kristillisen Tieteen opiskelijana tiesin, että paras apuni tulisi ylhäältä — kaikkivoivalta Jumalalta. Ilman epäilyksiä käännyin Isä-Äiti Jumalan voiman puoleen. Rukoilin koko sydämestäni tietäen, että Jumalan valtakunnassa ei ole onnettomuuksia. Hän hallitsee koko luomakuntaansa täydellisesti ja sopusointuisesti. Sinä hetkenä Jumalan rakastava läsnäolo tuntui niin todelliselta ja käsin kosketeltavalta. Tiesin olevani täysin sen ympäröimä ja siksi turvassa.
Sitten tämä rohkaiseva mielikuva valtasi ajatukseni. Olin nojaamassa kallioon, ja kallion metafyysinen määritelmä Kristillisessä Tieteessä on ”henkinen perustus; Totuus”, kuten Mary Baker Eddy, Kristillisen Tieteen perustaja, kirjoittaa teoksessaan Tiede ja terveys sekä avain Raamattuun (s. 593). Voisiko olla mitään suurempaa kuin Jumala, Totuus. Henkinen perustus on jopa mahtavampi, kauniimpi, järkähtämättömämpi, tukevampi, ajattomampi ja luotettavampi kuin jylhin graniittikallio.
Sillä hetkellä ja siinä paikassa puhuin Kallioni, kaikkivaltiaan ja kaikkiallisen Jumalani, kanssa. Hän vahvisti minulle läsnäolonsa ja kaikkeutensa voiman — voiman, joka huolehtii jokaisesta rakkaasta lapsestaan joka hetki ja kaikin tavoin. Siksi Hän ei sallisi minun vahingoittua. Pelkoni onnettomuuden tunteesta alkoi hälvetä, ja sen sijaan tunsin, että seisoin vakaasti ja horjumattomasti Totuuden, Kallion, päällä. Raamattu sanoo, että olemme Jumalan henkisiä kuvia ja kaltaisia heijastaen Hänen hyvyyttään (katso esimerkiksi 1. Moos. 1:26, 27). Siksi tiesin, että henkisessä todellisuudessa, Jumalan kuvana, olin aina vahingoittumaton.
Nämä sanat tutusta virrestä tulivat mieleeni ja niiden siivittämänä ylistin Jumalaa sydämeni pohjasta kaikesta Hänen hyvyydestään: ”Kallio, Sä ikuinen, Sinuun turvaan luottaen” (Kristillisen Tieteen virsikirja, n:o 293). Olin syvästi kiitollinen Jumalalle hänen rakastavasta huolenpidostaan ja suojeluksestaan.
Pelkoni ja muistikuvat kaatumisesta himmenivät — ja vähitellen myös kipu antoi periksi. Nousin hiljalleen ylös kiittäen Jumalaa nopeasta paranemisesta. Sade valui edelleen kasvoilleni, mutta nyt se tuntui Rakkauden hellältä kosketukselta, joka pesi pois ajatukset vaarasta.
Olen todella kiitollinen Jumalan, Kallion, aina saatavilla olevasta avusta, johon voimme luottaa ja nojata hädän hetkellä, kuten Mary Baker Eddy kirjoittaa runossaan “Kristus on turvani” (Kristillisen Tieteen virsikirja, virsi n:o 253-257) Jeesuksen opetusten perustasta, joka on elämäni ohjenuora:
“Elämän rantaan Totuus vie
mun turvahan.
Kallioon päättyy myrskyn tie
saan sataman.”
Jaska Alanko
Claygate, Surrey, England