Haluaisitko edistyä todellisen minäsi ymmärtämisessä? Yritä silloin muuttaa käsitystäsi itsestäsi ja vapautua ajatuksesta, että olet pelkästään inhimillisen menneisyytesi kokonaissumma.
Aivan oikein. Sinun olisi lopetettava itsesi määrittely esim. vanhempiesi, syntymäpäiväsi, ensimmäisten treffiesi, kouluarvosanojesi, työsi tai kenties viimeisimmän lomakokemuksesi perusteella. Tämä tarkoittaa että hylkäät aikaan ja aineeseen pohjautuvan käsityksen itsestäsi ja vaihdat sen sinne, minne se kuuluu — ikuisuuteen. Ajattelun ja pohdinnan minuudestasi olisi siirryttävä pois maailmasta, joka on aineen ja hengen sekoitusta. Sinun on paneuduttava siihen todellisuuden maailmaan, jonka Jumala, Henki, on luonut ja joka on puhtaasti henkinen.
Tämä ei ole helppo juttu. Mutta eikö tämä ole juuri sitä, mitä Kristus Jeesus kannusti meitä tekemään monella eri tavalla? Itse asiassa eräs Jeesuksen opetusten tärkeimpiä teemoja oli rohkaista seuraajiaan (myös meitä) tajuamaan, että todellinen paikkamme tässä ja nyt on Jumalan valtakunnassa.
Hyvä esimerkki tästä on, kun Nikodemos, ennakkoluuloton fariseus, pyysi eräänä iltana Jeesusta selittämään, mihin hänen ihmetekonsa perustuivat. Jeesus vastasi Nikodemoksen kysymykseen paradoksilla: "Ellei ihminen synny uudesti, hän ei voi nähdä Jumalan valtakuntaa" (Johannes 3:3).
Älä sido minäkuvaasi aikaan, vaan laita se sinne, mihin se kuuluu — ikuisuuteen.
Mary Baker Eddy, Kristillisen Tieteen perustaja, kirjoittaa, että ”uudestisyntyminen" on aineellisten aistimusten ja kuolevaisen maailman taakseen jättämistä ja astumista Jumalan valtakuntaan. Jumalan valtakunnan näkeminen on tulemista tietoiseksi tässä ja nyt todellisesta henkisestä kodistamme, jota ikuinen Rakkaus täysin hallitsee — Rakkaus, joksi apostoli Johannes kutsuu Jumalaa.
Tämän ikuisen ja jumalallisen Rakkauden hallitseman kodin löytäminen ja sen hyväksyminen saattaa kuitenkin tuntua sangen vaikealta. Miksi? Koska maailma on kouluttanut meidät perin pohjin pitämään itseämme pelkästään aineellisena olentona ja sidottuna peruuttamattomasti omaan inhimilliseen, aineelliseen historiaamme. Uskomme lujasti, että tämä historia on meidän ainutlaatuinen tarinamme. Siitä tulee “minuutemme”, joka sanoo: ”Sellainen minä olen, sekä hyvässä että pahassa.”
Mutta henkisestä näkökulmasta katsottuna se on väärä kuva itsestämme. Se saattaa monesti tuntua toivottavalta, esimerkiksi kun olemme ylpeitä ammatillisista saavutuksistamme tai kenties ulkonäöstämme. Mutta se voi olla myös tuhoisa, kun se lukitsee meidät aineellisten rajoitusten maailmaan.
Kauan sitten eräs Amerikan sisällissodan veteraani, jolla oli sodan aiheuttamia vammoja, sai rukoukseen pohjautuvaa hoitoa Kristillisen Tieteen praktikolta vamman paranemiseksi. Praktikolla oli kuitenkin vaikeuksia tapauksen kanssa ja hän kysyi Mary Baker Eddylta mikä erhe tai mentaalinen este saattoi kenties vaikeuttaa paranemista. Eddy vastasi, että sekä praktikko että potilas uskoivat sodan todellisuuteen ja että se kuului miehen historiaan (ks. Ira Packardin artikkeli Christian Science Sentinelissä 10. toukokuuta 1913).
Fyysisen taistelun kokemus tuo epäilemättä dramaattisia mielikuvia ajatuksiin. Näitä vaikutelmia saattaa olla vaikea pyyhkiä pois. Mutta jos todella haluamme nähdä itsemme uudessa valossa, usko aineelliseen menneisyyteen — tai nykyisyyteen — ei ole vain hylättävä vaan myös korvattava täysin henkisellä käsityksellä itsestämme.
Tässä sisällissodan tapauksessa oli selvästikin välttämätöntä vapauttaa sekä praktikko että potilas siitä harhakäsityksestä, että sodalla olisi mitään osuutta potilaan todelliseen, henkiseen historiaan. Kun tämä mentaalinen työ oli tehty perusteellisesti, mies parani fyysisestä vammastaan.
Saattaa tuntua naurettavalta lakata samaistumasta kaikkiin aineellisen historian tapahtumiin — kuten kuvatussa tapauksessa, ja kieltäytyä hyväksymästä kokemusta sodasta osaksi potilaan historiaa. Ongelmallista on kuitenkin se, että tuollaiset tapahtumat ovat usein juurtuneet hyvin syvälle ajatteluumme itsestämme ja muista.
On ensiarvoisen tärkeää, että tunnustamme itsellemme ja muille, että meillä kaikilla on vain henkinen historia. Eräs Kristillisen Tieteen praktikko kertoi minulle kerran, että hänellä on tapana tervehtiä jokaista uutta potilasta henkisesti sanoen: "Terve, sinä Jumalan lapsi!" Se tarkoittaa, että praktikko tunnisti potilaan, ei heikkona ja kärsivänä ihmisolentona vaan täydellisenä, terveenä Jumalan luomuksena.
On ensiarvoisen tärkeää, että tunnustamme itsellemme ja muille, että meillä kaikilla on vain henkinen historia.
Vähän aikaa sitten minulle sattui ikävä kokemus — kaaduin betoniportaissa. Löin pääni ja menetin hetkeksi tajuntani. Paikalla ei ollut muita, ja kun toivuin ja pääsin takaisin jaloilleni, tajusin, että olin vahingoittunut useasta paikasta. Mieleeni välähti sillä hetkellä ajatus: “Nyt sinun on valittava kahdesta eri skenaariosta. Toinen kuvaa fyysistä historiaa, johon kuuluu kaatuminen. Toinen pitää sisällään henkisen historian, jossa paljastuu Jumalan luoma ihminen ja josta hän pitää huolta kaikkina aikoina — ihminen joka ei ole koskaan langennut. Kumman aiot hyväksyä oikeaksi omaksi historiaksesi?"
Silloin muistin nämä Eddyn sanat Kristillisen Tieteen oppikirjasta Tiede ja Terveys sekä avain Raamattuun: “Jumalallisen Kaitselmuksen piirissä ei voi tapahtua onnettomuuksia, koska täydellisyydessä ei ole sijaa epätäydellisyydelle.” (s. 424) Tämä kuvasi tuota toista skenaariota ja sen ansiosta pystyin jatkamaan matkaani täysin vapaana siitä, mikä näytti ensin vakavalta “epätäydellisyydeltä”.
Sitten tapahtui jotain outoa. Koettuani ihmeellisen paranemisen tunsin voimakasta halua kertoa onnettomuudesta muille ihmisille. Mutta sitten pysähdyin, kun tajusin miksi. Tunnistin tuon kiusauksen lähteen eläimelliseksi magnetismiksi — siksi, mitä Jeesus kutsui "valehtelijaksi". Hän sanoi: "Saatana on ollut murhaaja alusta asti. Hän on kaukana totuudesta, se on hänelle vieras. Kun hän valehtelee, hän todella puhuu omiaan; sillä hän on valehtelija ja valheen isä” (Johannes 8:44). Jeesuksen sanat sopivat niin täydellisesti haluuni kuvata onnettomuutta ja sitoutua siihen — tehdä siitä osa historiaani.
Tuon halun takana vaani oletettu onnettomuuksien ja aineellisen historian maailma, joka minun oli jätettävä mentaalisesti taakseni. Mutta tajusin, ettei riittänyt, että suljen kuolevaisen historian oven, vaan minun on samalla avattava uusi ovi ikuiseen henkiseen historiaani. Tämä merkitsi äärettömyyden ulottuvuuden, Hengen todellisen maailman, mukaan lukien oman alkuperäni, syvempää pohdintaa, sellaista, jossa paljastuu ja varmistuu minun todellinen alkuperäni, olemassa oleva suhteeni Luojaani, aito suhteeni "lähimmäiseeni" (Ks. Markus 12:30, 31), ja paljon muuta.
Tässä on minulle oppimishaastetta pitkälle tulevaisuuteen: oppia, että todellisuudessa, Jumalan lapsena, hänen ilmauksenaan, voin ymmärtää itseni ja muiden olevan ikuisesti suojassa onnettomuuksilta — itse asiassa kaikenlaisesta pahasta.