Edesmennyt mieheni sai kutsun Yhdysvaltojen armeijan palvelukseen Vietnamin sodan aikana. Ennen hänen lähtöään vuoden kestävälle komennukselle yritin epätoivoisesti keksiä jotakin lohduttavaa tai toiveikasta sanottavaa. Ainoa ajatus, joka tuli mieleeni oli: "Tule takaisin luoksemme ja pidä rukous lähelläsi." Hän vastasi: "En enää usko, että Jumala vastaa rukouksiimme." Tunsin painon sydämessäni. Pelkäsin hänen puolestaan hänen lähtiessään sotaan uskomatta rukouksen voimaan. Kun tulin kotiin sinä päivänä, soitin Kristillisen Tieteen praktikolle ja kysyin: "Miten rukoilisin mieheni puolesta, joka on matkalla Vietnamiin?" Praktikon vastaus oli ytimekkäästi: "Rukoile, rukoile ja rukoile lakkaamatta".
Siinä kaikuu Paavalin ohje ensimmäisille kristityille (katso Ensimmäinen kirje tessalonikalaisille 5:17). Mutta miten tämä tulisi tehdä? Meillä oli neljä lasta, kaikki alle 9-vuotiaita, joista yksi alle 3-kuukauden ikäinen, joten minulla oli paljon muutakin tekemistä rukoilemisen ohella.
Pyysin Jumalaa auttamaan minua sen näkemisessä, että ainoastaan Hänen rakkautensa oli läsnä taistelukentällä. Jumalan näkökulmasta vihollisia ei ole olemassa.
Joka päivä kiitin siitä, että Jumala rakastaa meitä ja huolehtii meistä kaikista, ja annoin Hänen johdattaa minua koko päivän ajan. Kun lapset olivat nukkumassa, luin Raamattua ja Kristillisen Tieteen oppikirjaa Tiede ja terveys sekä avain Raamattuun, jonka on kirjoittanut Mary Baker Eddy. Yleensä päätin lukemiseni rukoukseen, jossa pyysin jatkuvaa johdatusta meille kaikille, mieheni mukaan lukien. Sitten kun minulla oli varma tunne siitä, että jumalallinen Rakkaus on aina läsnä — myös taistelukentällä — vaivuin rauhalliseen uneen. Tähän sitouduin mieheni ja maailman puolesta.
Aamuisin nousin aikaisin lasten kanssa. Vaikka olin välillä nukkunut hyvin vähän, minulla oli silti aina runsaasti voimia tehdä kaikkea sitä, mitä perheemme tarvitsi. Päivän aikana, kun ajatukset miehestäni Vietnamissa tulivat mieleeni, pelko valtasi minut. Silloin pyysin aina Jumalaa auttamaan minua näkemään, että ainoastaan Hänen rakkautensa oli läsnä taistelukentällä. Jumalan näkökulmasta vihollisia ei ole olemassa.
Psalmi 91 oli jatkuva rukoukseni. Se alkaa näin: "Se, joka asuu Korkeimman suojassa ja yöpyy Kaikkivaltiaan varjossa, sanoo näin: Sinä, Herra, olet linnani ja turvapaikkani. Jumalani, sinuun minä turvaan" (91: 1, 2). Pitäydyin siinä totuudessa, että jumalallinen Rakkaus on rajaton ja kaikenkattava, joten Jumala on kaikkialla ja suojelee meitä kaikkia.
Mieheni kirjoitti minulle päivittäin arjestaan sotilaana. Oltuaan komennuksella kolme kuukautta hän kertoi saaneensa ylennyksen ensimmäisen luokan kersantiksi ja olevansa vastuussa kolmestakymmenestä sotilaasta. Hänen oli tarkoitus osallistua johtamiskoulutukseen, mutta kun olosuhteet estivät hänen matkansa, komentaja päätti lähettää hänet takaisin komppaniaan ilman koulutusta. Kuultuaan tämän mieheni meni upseerin luokse pyytäen hartaasti saada sittenkin osallistua kurssille. Hän halusi olla mahdollisimman hyvä ryhmänjohtaja ja hänellä oli sellainen tunne, että ilman tätä koulutusta hänellä ei olisi tarvittavia taitoja ryhmänsä turvallisuuden takaamiseksi. Mutta upseerin vastaus oli edelleen kielteinen, ja mieheni palasi kasarmille raskain mielin.
Jumalallinen Rakkaus on rajaton ja kaikenkattava, joten Jumala on kaikkialla ja suojelee meitä kaikkia.
Sitten hänelle tuli mieleen, että hän voisi rukoilla, joten hän rukoili koko sydämestään pitkälle yöhön. Hän ei ollut varma, saisiko hän Jumalalta vastausta, mutta seuraavana aamuna upseeri tuli hänen luokseen ja sanoi miettineensä asiaa uudelleen ja tulleensa siihen tulokseen, että mieheni olisi sittenkin syytä osallistua johtamiskoulutukseen. Mieheni kirjoitti minulle, että hän oli hyvin helpottunut ja onnellinen saatuaan vastauksen rukoukseensa.
Vietnamissa viettämänään loppuaikana miehelläni ja hänen joukkueellaan oli merkittäviä kokemuksia jumalallisesta suojeluksesta, ja hän antoi Jumalalle kunnian tästä huolenpidosta. Eräänä päivänä joukkueen ollessa pellolla sitä tulitettiin toistuvasti kranaateilla lyhyen matkan päästä, mutta yksikään ammus ei osunut heidän lohkolleen. Toisen kerran, joukkueen ollessa tukikohdassa, mieheni oli kahden muun sotilaan kanssa juuri poistumassa kanttiinista, kun kranaatti räjähti heidän läheisyydessään. Miehet lensivät ilmaan rakennuksen seinää kohti, mutta kukaan heistä ei loukkaantunut.
Kerran joukkue oli partioimassa lähellä pellolla rajaa, kun he yllättäen löysivät maanalaisen rakennelman, joka meni Kambodzasta Vietnamiin ja päätyi heidän tukikohtansa läheisyyteen. Kun mieheni joukkue meni tunneliin, vihollisen sotilaat olivat jo häipyneet, ilmeisen kiireisesti. Joukkue löysi karttoja Yhdysvaltojen armeijan tukikohdasta ja suunnitelmia sen valtaamiseksi. Ennen poistumistaan mieheni alaiset asensivat räjähteitä ja tuhosivat maanalaisen kompleksin kokonaan. Molemmat osapuolet olivat turvassa.
Mieheni kertoi, että ajoittain, kun hän lepäsi punkassaan kasarmilla ja ajatteli joukkueensa seuraavan päivän tehtävää, hän rupesi vapisemaan ja hikoilemaan. Hän sanoi ajatelleensa: "Ehkä tällä kertaa en tule takaisin — en selviä." Mutta maatessaan siinä pelon vallassa hänelle tuli usein Jumalalta enkeliviesti sanoen, ettei hänen tarvinnut pelätä, hän tulisi kyllä turvallisesti takaisin. Sillä hetkellä hän tunsi kuinka pelko haihtui ja hän tiesi, että kaikki menisi hyvin.
Mieheni kommennuksen loputtua, kaksi viikkoa sen jälkeen, kun hän oli lähtenyt Vietnamista ja oli Japanissa, heräsin yhtäkkiä keskellä yötä ajatukseen, että minun piti rukoilla kiireisesti hänen jäljelle jääneen joukkueensa puolesta. Tajusin, että olin lakannut rukoilemasta heti, kun sain tietää, että mieheni oli lähtenyt Vietnamista ja tulisi pian kotiin. Sinä yönä rukoilin erityisesti joukkueen puolesta, kunnes tunsin oloni rauhalliseksi.
Yhtenä päivänä muutaman kuukauden kuluttua mieheni paluusta Yhdysvaltoihin, hän tuli kotiin sotilaan kanssa, joka oli ollut hänen alaisensa Vietnamissa. Sotilas kertoi, että pari viikkoa sen jälkeen, kun mieheni oli lähtenyt Vietnamista, joukkue oli ollut pellolla ja huomasi yllättäen olevansa vihollisen sotilaiden ympäröimänä. Heillä ei ollut ulospääsyä, mutta yhtäkkiä maasta nousi sumu, jonka turvin he pääsivät karkaamaan. Laskelmieni mukaan tämä oli sama yö, jolloin olin herännyt tarpeeseen rukoilla kiireisesti joukkueen puolesta.
"Pääsittekö kaikki pois?", kysyin. Sotilas vastasi: "Kyllä, kaikki." Meille kerrottiin jälkeenpäin, että mieheni ollessa Vietnamissa sotilaita muista joukoista oli anonut siirtoa mieheni ryhmään, koska katsoivat hänellä olevan hyvää onnea.
Olen hyvin kiitollinen siitä, että tiedän, kuten Raamattu sanoo, että Jumala on "auttajamme hädän hetkellä".