“Eikä liekki sinua polta”

Sillä hetkellä en muistanut, missä olin lukenut nämä sanat aikaisemmin, mutta en voinut ajatella mitään muuta sinä yönä, kun kotimme joutui keskelle valtavaa maastopaloa. Voimakkaiden tuulten lietsoma tulipalo eteni sadan mailin tuntinopeudella tuhoten naapuristomme taloja viidentoista sekunnin väliajoin.

Olimme päässeet pakoon ja pelastautuneet, mutta ei juuri sen enempää, vaikka onnistuin sieppaamaan mukaani  Kristillisen Tieteen viikkotekstin, Christian Science Sentinelin ja Christian Science Journalin sekä vihon, jota käytin Kristillisen Tieteen praktikon työssäni. Ajattelin, että mikäli edessämme oli vaikea tie, tarvitsisin niitä enemmän kuin perintökoruja tai valokuvia.

Kun avasimme kotimme oven, poliisin megafoni kuulutti samalla, että meillä oli 90 sekuntia aikaa poistua paikalta, ja liekit tunkeutuivat jo eteiseen. Poljimme ne sammuksiin ja riensimme ulos. Muistan miettineeni jälkeenpäin, miksi ihmeessä olimme edes vaivautuneet. Totesin itsekseni, että kai huolehdimme asioista vanhan tavan mukaan, vaikka ne kestäisivät vain muutaman hetken.

Perheemme kokoontui lähikylän kirkon parkkipaikalla ja siirryimme letkassa ystävän kotiin usean mailin päähän tulipalosta. Yritimme kaikki nukahtaa olohuoneen lattialle, mutta olimme mieheni kanssa täysin hereillä, joten hiivimme ulos lehdet mukanamme läheiseen, 24 tuntia vuorokaudessa, avoinna olevaan McDonaldsiin.

Mietimme miten voisimme saada elämämme järjestykseen seuraavana päivänä, ja tehtävä tuntui hirmuiselta. Meillä ei ollut paikkaa minne mennä, ei mitään papereita, ei vaatteita, ei mitään — vain Kristilllinen Tiede. Olimme muuttaneet Kaliforniaan useita vuosikymmeniä sitten vastavihittyinä, silloinkin ilman mitään — lukuunottamatta Kristillistä Tiedettä. Toimittuamme sen mukaan, mitä olimme oppineet tätä tiedettä opiskellessamme, kasvoimme ihmisinä ja vaurastuimme. Nyt me tunnustimme nöyrästi, että kaikki, mitä olimme hankkineet ja nyt joutuneet jättämään taaksemme, oli tullut meille suoraan tai epäsuorasti lahjana Jumalalta, rakastavalta Jumalalta, johon olimme tutustuneet Kristillisen Tieteen kautta.

Meillä ei ollut paikkaa minne mennä, ei mitään papereita, ei vaatteita, ei mitään — vain Kristillinen Tiede. 

No, meillä oli edelleen Kristillinen Tiede ja sen avulla voisimme aloittaa taas alusta. Kallisarvoisin aarteemme oli tulenkestävä. Lause "Eikä liekki sinua polta", joka löytyy Kristillisen Tieteen Laulukirjan virrestä 123, soi jatkuvasti mielessäni. Se muistutti minua siitä, ettei kukaan ollut menehtynyt palossa, ja olin siitä hyvin kiitollinen, vaikka koko omaisuutemme menetys ja siitä koituvat seuraukset tuntuivat sinä yönä ylivoimaisilta.

Kiitollisina Kristillisestä Tieteestä päätimme, että meidän piti rukoilla tämän aarteen puolustamiseksi.  Aineelliset hankintamme olivat tietääksemme mennyttä, joten niiden edestä ei kannattanut rukoilla. Mutta meille niin rakas Kristillinen Tiede oli vahingoittumaton...vai oliko? Ajattelisivatko muut, että se oli epäonnistunut, että Jumala oli hylännyt meidät, koska olimme menettäneet kaiken? Me emme halunneet kenenkään olevan huolissaan menetyksemme johdosta, joten rukoilimme kirkkoperheemme suojelun puolesta, jotta kukaan ei joutuisi näistä tapahtumista kärsimään.

 Olimme vakuuttuneita, ettei liekeillä ollut voimaa vahingoittaa meitä, ei rakasta kirkkoamme eikä sen jäseniä. Tiede ja terveys sekä avain Raamattuun -kirjan Sanasto-osastossa Mary Baker Eddy määrittelee Kirkon näin: "Totuuden ja Rakkauden rakennelma; kaikki, mikä perustuu jumalalliseen Periaatteeseen ja saa alkunsa siitä" (s.583). Kristillinen Tiede, jota olimme opiskelleet koko ikämme ja jonka avulla olimme kokeneet parantumisia, oli todistanut meille, että aineellinen rakenne voi mennä palasiksi, mutta sen henkinen rakenne säilyy koskemattomana, oli sitten kyseessä, ihminen, paikka tai esine. Pidimme kiinni siitä totuudesta, että koko Jumalan luomakunta on ikuisesti täydellinen ja tuhoutumaton huolimatta siitä, mitä aineelliset aistit kertovat. 

Aamulla menimme takaisin ystävämme luokse. Kaikki olivat hereillä ja katsomassa uutisia, jotka keskittyivät maastopaloon. Ensimmäinen kuva uutislähetyksessä oli talostamme, joka mainittiin tulipalon ihmeenä. Vaikka se oli ollut maastopalon keskipisteessä, täysin tulimuurin ympäröimä ja palomiesten saavuttamattomissa, se näytti olevan täysin vahingoittumaton. Yli 400 taloa sen läheisyydessä oli tuhoutunut. Palokunta oli joutunut poistumaan alueelta, koska sammutustöihin ei riittänyt vettä.

Miten tämä oli mahdollista? Kävelimme takaisin kyläämme (autolla ajo oli kielletty viimeisen 12 mailin matkalla, sillä alueella oli vielä kytevää tuhkaa). Lähes koko naapuristomme oli tuhoutunut. Jäljellä oli enää vain tuhkaa ja yksittäisiä aavemaisia avotakkoja.  Mutta siellä talomme seisoi, ehjänä. Räystäät olivat mustat, osoittaen, että tuli oli koskettanut taloamme ja sitten pysähtynyt. Avasimme oven ja näimme kaiken juuri sellaisena kuin olimme talon jättäneet — valkoisia seiniä, valkoisia huonekaluja, valkoisia mattoja, eikä ilmassa ollut edes savun hajua.

Sanomalehti raportoi, että talomme oli säästynyt Kristillisten Tieteilijöiden rukousten avulla.

Miten näin on voinut käydä? Eihän taloa ollut rakennettu tulenkestävistä aineista, eikä siellä ollut mitään erikoisia välineitä sen suojelemiseksi. Pian arvoitus selvisi. Kaasu, sähkö ja vesi olivat poikki, mutta yksi palvelu toimi vielä — puhelin. Se soi juuri, kun astuimme ovesta sisään. Eräs Kristillisen Tieteen opiskelija Saksasta soitti kertoakseen, että hän oli yhdessä muiden kirkkonsa jäsenten kanssa, kuultuaan kaapelitelevisiossa maastopalosta, järjestänyt rukousverkoston rukoilemaan turvallisuutemme puolesta.

Heti kun olin laittanut luurin kiinni, Lontoosta tuli puhelu. Soittaja kertoi, että hekin olivat kuulleet maastopalosta ja että Kristillisen Tieteen opiskelijat Britanniassa olivat tukeneet meitä rukouksillaan. Saimme lisää samanlaisia puheluja seuraavien tuntien aikana, jotka olivat kaikki Äitikirkon jäseniltä. Soittajat eivät tunteneet minua henkilökohtaisesti, mutta he muistivat minut Kristillisen Tieteen esitelmistäni kotipaikkakunnillaan ja tiesivät, että asun mieheni kanssa Laguna Beachissä, Kaliforniassa.

Tunsimme suurta nöyryyttä ymmärrettyämme, että samalla, kun me olimme rukoilleet rakkaan kirkkoperheemme puolesta, he olivat rukoilleet meidän puolestamme.  Olimme sinä päiväna todistaneet globaalin yhtenäisyyden voimaa. Kristillisen Tieteen Laulukirjassa oleva laulu 264 ilmaisee asian osuvasti: "Niin kuin mahtava armeija...olemme kaikki yhtä".

Tulipaloa seuraavana päivänä eräs toimittaja soitti ja kyseli, miten oli mahdollista, että talomme oli selvinnyt vahingoittumatta. Mieheni kertoi hänelle, että se oli rukouksen tulosta. Toimittaja sanoi, ettei hän uskonut rukoukseen. Eikö selitys voisi olla odottamaton muutos tuulen suunnassa? Mieheni kysyi häneltä, kuka hänen mielestään hallitsi tuulta?  Toimittaja tiuskaisi: "Tästähän aloitimme, eikö niin?" Mieheni vastasi, "Minä en ole koskaan etääntynyt lähtökohdastamme." Toimittaja sanoi soittavansa palopäällikölle saadakseen selville, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Palopäällikkö vastasi hänelle, että koska liekit olivat koskettaneet taloa ja liikkuneet niin suurella nopeudella, hän "ei voinut poissulkea jumalallista väliintuloa". Ja näin sanomalehti julkaisi uutisen.

Tämä tarina kertoo rukouksen voimasta — jopa siinä määrin, että siitä yhä vielä puhutaan. Maastopalo tapahtui yli 20 vuotta sitten ja sen 20-vuotispäivänä paikallislehti soitti meille ja esitti kysymyksiä. Lehti julkaisi, että talomme oli pelastunut Kristillisten Tieteilijöiden rukousten ansiosta. 

Heti kun olimme päässeet talon sisälle tulipalon jälkeen, etsin käsiini sen lauseen virrestä 123. Tässä on laulun viimeinen säkeistö:

Tulipalon tuhoama naapuristo on sittemmin täysin muuttunut ja koko tuhottu alue on nyt kaunista katseltavaa. Naapurit jälleenrakensivat kotinsa paremmalta pohjalta.   Vanhentuneiden rakenteiden tilalle suunniteltiin ja nousi uutta samalla tavalla kuin taimet, jotka on uudelleen istutettu. Talot olivat ehkä tuhoutuneet tulipalossa, mutta kodit eivät kadonneet. Kun nykyään katson naapuristoamme, tulee mieleen Raamatun kohta Joelin kirjasta ( 2:25): "Minä hyvitän teille ne vuodet, jolloin sadon söivät sirkat..."

On hyvin epätodennäköistä, että joudutte koskaan tämän suuruusluokan maastopaloon, mutta meillä on kaikilla pahuuden liekkejä kintereillämme, tavalla tai toisella. Tästä tulipalosta saamani opetukset ovat yleismaailmallisia ja pätevät mihin ongelmaan tahansa: meidän ei pidä tehdä johtopäätöksiä aistien todistusten perusteella, meidän ei pidä hyväksyä toivottomuutta; ei ole olemassa tilannetta, josta ei olisi paluuta, ja Jumala on hyvä. Tuon viimeisen lauseenhan me tiesimme jo ennestään, eikö niin?