Kuulemme usein, miten tärkeätä on rakastaa itseään, ja että rakastaaksemme muita ihmisiä meidän täytyy ensin rakastaa itseämme. Mutta mitä se oikein tarkoittaa?
Useimmat maailman uskonnoista opettavat: “Tehkää siis ihmisille sitä, mitä toivoisitte heidän tekevän teille” (Matteus 7:12, UT 2020). Kristilliset kirkot nimittävä tätä Kultaiseksi Säännöksi, jota Kristus Jeesus opetti. Hän opetti myös: “Rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi”, ja sanoi, että tämä on toinen kahdesta tärkeimmästä käskystä. Ensimmäinen ja tärkein on: “Rakasta Herraa, Jumalaasi, koko sydämestäsi ja mielestäsi” (Matteus 22:37, UT 2020).
Nämä raamatulliset käskyt itsemme rakastamisesta merkitsevät paljon enemmän kuin vain sitä, että olisimme tyytyväisiä itseemme, eikä se tarkoita, että olisimme itsekkäitä. Se on jumalallinen vaatimus ymmärtää ja rakastaa todellista minäämme, kun kasvamme Jumalan ymmärtämisessä ja rakastamisessa.
Raamatussa, Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä sanotaan: “Jumala on rakkaus” (1. Joh. 4:16). Kristillisen Tieteen oppikirja avaa tätä seuraavasti: “Jumala on Rakkaus. Tätä enempää emme voi pyytää, korkeammalle emme voi katsoa, kauemmas emme voi mennä” (Mary Baker Eddy, Tiede ja terveys sekä avain Raamattuun, s. 6). Kun rakastamme itseämme, tunnemme todellisen yksilöllisyytemme Jumalan, äärettömän Hengen, ilmaisuna — tunnemme henkisen luonteemme. Kun rakastamme itseämme näin, tunnemme olevamme lähellä Jumalaa. Tuntiessamme Jumalan paremmin huomaamme olevamme vastaanottavaisempia Jumalan huolenpidolle ja rakkaudelle, mikä hänellä on meitä kohtaan.
Näissä kahdessa suuressa käskyssä on kolme eri puolta: rakkaus Jumalaan, rakkaus lähimmäiseen ja rakkaus itseemme. Yhdessä ne ovat kuin kolme jakkaran jalkaa. Rakkautemme on vakaalla pohjalla, kun se nojaa näihin. Kun rakkautemme Jumalaan kasvaa, “me rakastamme, koska Jumala on ensin rakastanut meitä” (1. Joh. 4:19). Siitä seuraa luonnollisesti, että voimme rakastaa sekä muita että itseämme enemmän.
Kun rakkautemme Jumalaa kohtaan saa meidät osoittamaan lisääntyvää rakkautta toisiin ihmisiin, katoaa tunne, että tällainen rakkaus on raskasta tai valikoivaa, sillä sen lähde on Jumalassa, äärettömässä Rakkaudessa. Emme kenties pidä kaikista tapaamistamme ihmisistä, mutta voimme silti rakastaa heitä. Toisin sanoen voimme rakastaa heitä näkemällä heidät, niin kuin Jumala heidät näkee. Sama pätee rakkauteen itseämme kohtaan.
Emme esimerkiksi ehkä pidä siitä, että olemme kärsimättömiä liian usein, mutta kun arvostamme kahta suurinta käskyä ja olemme vastaanottavaisia Jumalan rakkaudelle, inhimillinen käsitys minuudestamme kärsimättömänä kuolevaisena antaa periksi jumalalliselle, täydelliselle (ja kärsivälliselle) Jumalan luomalle ihmiselle, jollaisia me todellisuudessa olemme. Tämä kohottaa rakkauden korkeammalle tasolle, yli rajallisen ja inhimillisen rakkauden. Se myös estää meitä ajattelemasta, että voimme rakastaa itseämme vasta sitten, kun esim. olemme pudottaneet painoamme, saaneet uuden työpaikan, löytäneet sopivan aviopuolison jne.
Mitä paremmin ymmärrämme Jumalaa, sitä paremmin näemme todellisen minämme — ei erilaisten persoonallisuuspiirteiden määrittelemänä ihmisenä, jolla on vahvuuksia tai heikkouksia, joka pitää tai ei pidä erilaisista asioista tai jota kuvaavat erilaiset positiiviset tai negatiiviset fyysiset ominaisuudet. Näemme itsemme Jumalan lapsena. Näin myös vapaudumme loputtomasta itsemme kehittämisestä tai arvostelusta.
Kun joudumme kiusaukseen nähdä muuta kuin Jumalan kaltaisuuden itsessämme tai muissa, rukous kääntää ajatuksemme kohti taivasta — siihen Raamatun selitykseen, että kukin meistä on Jumalan kuva tai lapsi (ks. 1. Mooseksen kirja 1:26, 27). Tämä tarkoittaa, ettemme voi koskaan olla erillään Jumalasta, hyvästä, ja voimme tajuta täydellisyytemme äärettömän jumalallisen Mielen, Jumalan, jumalallisena ideana.
Tiede ja terveys -kirja esittää, viitatessaan meidän jokaisen todelliseen minuuteen: “Ihminen on idea, Rakkauden kuva; hän ei ole fyysinen ruumis. Hän on Jumalan ideoiden yhdistymä ja sisältää kaikki oikeat ideat;…” (s. 475). Kristillinen Tiede opettaa, että itsemme näkeminen tällaisena on luonnollista meille jokaiselle — jumalallisen Rakkauden antama kyky — ja aidon tyytyväisyyden perusta. Kun tunnemme Jumalaa paremmin, näemme identiteettimme henkisemmin Jumalan antamissa ominaisuuksissa kuten epäitsekkyys, ilo, itseluottamus ja mielentyyneys.
Inhimillinen historiamme vikoineen ja epämiellyttävine piirteineen saattaa tehdä itsemme rakastamisen vaikeaksi, mutta se ei voi estää meitä kokemasta rakkautta. Kristillinen Tiede selittää, että sellaiset luonteenpiirteet kuten pelko, epäily, itsensä tuomitseminen ja inhimillinen tahto ovat käänteiskuvia henkiselle minuudellemme Rakkauden kuvina.
Todellinen luonteemme on Jumalan luoma. Koska Jumala ei luo mitään itsestään poikkeavaa, tällaiset piirteet katoavat vähitellen meistä ja mielikuvistamme, kun korjaamme ajatuksiamme. Tämä johtaa paranemiseen.
Kun olin rukoillut tällä tavoin jonkun aikaa, terveysongelma, jonka kanssa olin painiskellut vuosia, parani yhtäkkiä. Myös ylipainoni putosi ilman, että söin eri tavalla tai lisäsin liikuntaa. Muutos tapahtui, kun tajusin syvällisemmin, miten itsensä rakastaminen saa meidät tuntemaan itsemme täydelliseksi nyt eikä joskus tulevaisuudessa. Me emme ole ‘koekappaleita’ vaan äärettömän Rakkauden ikuisesti hohtavia ideoita, jotka heijastavat epäitsekkyyttä, hyvyyttä ja viattomuutta. Tämän tiedostaminen auttaa meitä rakastamaan ja tuntemaan enemmän myötätuntoa muita ja koko maailmaa kohtaan.
Jumala on kaiken rakkauden lähde, ja Jeesuksen antama esimerkki siitä, miten rakastaa Jumalaa koko sydämestämme, sielustamme ja mielestämme ja lähimmäistään niin kuin itseään, on se, mihin meidän olisi pyrittävä. Koska Jumala rakastaa meitä kaikkia rajattomasti ja pysyvästi, meillä on vahva perustus, jolta rakastaa. Se ei siunaa vain niitä, joihin olemme yhteydessä ja pidemmällekin, vaan myös meitä itseämme.